Todellinen katastrofi päällä. En ole edes jaksanut kirjoittaa tännekkään yhtään mitään. Taas niitä päiviä ku tuntuu et kaikki romahtaa niskaan ja kaikkien muiden ongelmat on mun syytä, tosin mä en ite syytä niistä vaan mun yksi perheenjäsen syyttää mua omista ongelmistaan. Kaiken huipuksi se, että kaikkien muiden ongelmat on mun syytä. Tuntuu taas jälleen kerran siltä, että täällä ei oo enää mitään mikä pidättelis tai auttas pysymään pinnalla. Aamulla herätessään sitä pelkää et taas tulee syyt niskoille muitten ongelmista ja huudot päälle turhasta ja illalla kun nukkumaan menee niin yleensä itken itseni uneen pelosta, siitä että kukaan ei välitä. Tarviisin tukea ja ymmärrystä perheenjäseniltä, mutta mitä mä saan, vittuilua, inhoa ja vihaa. En jaksa enää tätä.
Mielessäni vaan pyörii että mitä mä teen, miten mä jaksan enää. Tuntuu että oon palanu loppuun, tuntuu että mikään ei enää pidättele. Osasyy mun masennukseen on just siinä, että mä oon aina ollu meidän perheestä se alempiarvonen jolle saa huutaa ja jolle saa tehä ihan mitä vaan. Enhän mä tunne mitään, oonhan mä niin merkityksetön kaikille. Ainut täällä pidättelevä asia on kaverit. Tuntuu, että kohta menetän nekin, ne vähäiset kaksi. Ehkä en saisi ajatella näin, mutta pelottaa silti. Miten ihminen voikaan yrittää kaikkensa miellyttääkseen muita, mutta saa vain vastauksena vihaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita, tarkistan ne kuitenkin ensin :)